Oletko koskaan ajatellut, mihin elämän vastoinkäymiset ovat sinut johdattaneet? Sairastavan ihmisen vastoinkäymiset vievät toki lääkärin vastaanotolle, ja ehkä joskus on joutunut ottamaan kyydinkin pillit soiden. Mutta voisiko olla niin, että vastoinkäymisistä olisi seurannut myös jotain hyvää?

Elämä sairauden kanssa ei taida koskaan tuntua tähtiin kirjoitetulta, vaan pikemminkin kohtalolta, josta itse emme ole vastuussa minkä suunnan elämämme ottaa. Pettymykset, kamppailut ja kipu ovat tuttuja sairastavalle, joka usein joutuu luopumaan monista elämän päämääristään ja unelmistaan. Käydessään läpi jotain rankkaa, on helppo keskittyä negatiiviseen. Chiaria sairastavana tiedän tämän. Olen joutunut pettymään, olen kamppaillut, olen tuntenut kipua ja luopunut unelmistani. Ja olen vellonut ikävissä tunteissa ja ajatuksissa. Varmasti sinäkin. Meillä kaikilla on koettelemuksemme, tragediamme ja taakkamme kannettavana. Mutta onko mahdollista kääntää vastoinkäymiset edukseen?

Oma käännekohtani sairauteni suhteen alkoi pienen poikani kysymyksestä: ”Nouseeko äiti enää koskaan tuolta sohvalta?” Kysymys oli sydäntä raastava, ja pienen pojan silmissä näkyi pelko. Ymmärsin, etten ollut ainoa, jota tilanne kosketti, ja samalla ymmärsin myös, etten tainnut hetkeen olla se iloinen ja turvallinen äiti, lämmin syli, (saati onnellinen vaimo tummalle, komealle miehelleni), joka olin ollut. Tunnuin itsellenikin vieraalta.

Aloitin tavoitteen, jota nyt jälkikäteen kutsun onnellisuusprojektikseni. Kaikkia elämän projekteja luonnehtii päämääräsuuntautuneisuus ja niillä pyritään parantamaan jonkin osa-alueen toimintaa. Omalla projektillani oli suunta. Ajattelin, että haluan jälleen elää elämää, jota olen aina halunnut – iloista ja eläväväistä, elää elämää tunteella. Päätös elää onnellista elämää sairaudesta huolimatta ei ollut helppo päätös. Pienin askelin löysin jälleen iloa. En seurannut hyvän elämän mantroja tai zenmietiskelyä, en elämäntapaoppaita, en suuria ajatuksia hyvinvoinnista tai hengellisyydestä. Opin omista pienistä kokemuksistani, en yleismaailmallisista periaatteista. En olisi ikinä odottanut, että löydän onneni niinkin vähäpätöisistä asioista kuin verkkareiden vaihtamisesta sukkahousuihin ja hameeseen, kynsieni lakkaamisesta, hyvän ruuan laittamisesta, ulos lähtemisestä, nauramisesta (nauramisessa on jotain terapeuttista), tanssimisesta (aina silloin, kun se ei saa päätäni liian pyörälle), lasteni hymyistä, pienen ihmisen märästä suukosta poskellani (pojistani on kasvanut varsin empaattisia). Inspiroiduin pienistä asioista ja opin elämään hetkessä. Ja vaikka olin joutunut luopumaan joistain unelmistani, löysin uusia, omaan sairauden siivittämään elämään sopivia asioita, joista unelmoida. Pärjäsin lopulta ihan hyvin, sairaudesta huolimatta.

Edelleen elämä sairauden kanssa tuo eteeni hankalia hetkiä. On niitä, jotka saavat aikaan paljon kysymyksiä, ja niitä, jotka vievät johonkin odottamattomaan ja pelottavaankin. Olen huomannut, että näihin hetkiin vaikuttaa se, miten itse niihin suhtaudun. Kaikkia sairauden tuomia vastoinkäymisiä ei voi selättää. Mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Sen sijaan, että antaisit sairauden rajoittaa elämääsi, voit oppia elämään rajoitteiden tuomissa puitteissa. Se tarkoittaa mukautumista ja hyväksyntää, että asiat ovat erilailla nyt. Sairaus on elämänpolullamme vain töyssy, tai toisinaan ehkä kuoppaisempi tie, mutta ei polku itsessään.

Ilman vastoinkäymisiä, mikä muokkaisi elämäämme? Ilman vastoinkäymisiä emme ehkä olisi yhtä myötätuntoisia, yhtä kärsivällisiä, yhtä ymmärtäväisiä, eikä meillä olisi sitä perspektiiviä elämään, mikä meillä nyt on. Emme olisi niitä ihmisiä, joita nyt olemme. Surua ja iloa, tarvitsemme molempia arvostaaksemme elämän käänteitä. Tämän olen oppinut sairastaessa. Enää onnellisuuteni ei tunnu projektilta, vaan elämäntavalta. Onni ei löydy määränpäästä, vaan on itse taival, jota kuljetaan. Elämän parhaita puolia ovat juuri ne pienet hetket, joista voi olla onnellinen. Elä hetkessä, unelmoi, ja elä onnellisena.